Kajonsaari

Kajonsaari on vauhdikas jatko-osa lastenromaanille Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka ja Kajon tarinoiden lukeminen kannattaakin lehdottomasti aloittaa kirjasarjan ensimmäisestä osasta. Merirosvoseikkailun ensimmäisessä osassa Kajo, Kuunvalo ja Kolmiloikka orpotyttö Kajo ansaitsi paikkansa merirosvojen joukossa. Jatko-osassa lähdetään selvittämään Kajon hallussa olevan arvotuksellisen aarrekartan salaisuutta.

”Kumarruimme kaikki yhtenä pidätettynä hengityksenä kohti pientä saarta, joka olisi yhtä hyvin voinut olla kärpäsen jätös vanhan kartan pinnassa. Tietäjä ojentautui nopeasti ja raotti verhoa rystyisellä sormellaan. Auringonsäteet tunkeutuivat häikäisevinä mökkiin. Oli pakko kääntää pää sivuun ja nostaa käsi silmille. -No niin, hän totesi. – Olette saaneet sen, mitä pyysitte. Tiedätte nyt mikä saari kartassanne on ja missä se on.”

Edeltäjänsä tapaan Kajonsaaressa on yllätyksellinen juoni ja hieman hassutteluakin. Itse tarina on selvästi edellistä kirjaa verkkaisempi ja vähätapahtumaisempi. Ensimmäisestä osasta tuttu trooppinen lämpö vaihtuu pohjoisen huurteiseen kylmyyteen.

”Aaltojen pärskeet pyyhkivät puolikantta. Sade hakkasi Merenkiitäjää, ja sain tuon tuostakin suolaisia pärskeitä kasvoilleni. Merirosvolaiva kiisi myrskyävän meren poikki. Vaikka olin ollut merirosvo vasta aika vähän aikaa, tajusin silti, että vauhtimme oli kovempi kuin mikä olisi siinä säässä ollut turvallista. Mutta se oli välttämätöntä. Jos pikkuruinen ja hidas Selkälokki oli pitänyt kurssinsa, me saavutimme sitä nopeasti. Jälleen yksi salama valaisi hetkeksi pimeän. Etäältä kuului ääni. En ensin ymmärtänyt, mistä se tuli mutta kun vilkaisin taivasta kohti, tajusin tähystysvuorossa olevan Joonan huitovan vimmatusti isomaston märssykorissa.”

Kirjan parhautta ovat upeat pohjoisen karun luonnon kuvaukset.

”Aamuilma oli kirpeä ja kylmä, mutta meri velloi ympärillämme avoimena. Sulasta vedestä nousi kylmälle taivaalle usvavaippoja, jotka ympäröivät meitä. Oli mahdotonta sanoa, missä meri alkoi ja taivas päättyi. Aallot olivat korkeampia kuin saarten suojissa. Niiden huiput muuttuivat silmieni edessä tasaisen harmaista valkoisen vaahtoaviksi, kun ne nousivat koko ajan korkeammiksi ja korkeammiksi. Soudin sinnikkäästi eteenpäin. Tuuli muuttui puuskaiseksi. Polvelleni laskeutui valkoinen kevyt jokin, melkein kuin höyhen. Sen viereen laskeutui pian toinen, sitten kolmas, ja äkkiä olin keskellä taivaalta putoavaa valkeaa untuvaa.”

Jo edellisessä kirjassa elämä merirosvolaivalla haastoi Kajon omaa ajattelua. Kirjassa kulkee mukana meidänkin ajassamme kovasti ajankohtainen teema siitä, että kuka hallitsee tietoa. Kajo herää huomaamaan, että vallassaolijan totuus voi erota paljonkin altavastaajien totuudesta. Jos edellisessä osassa haastettiin Kajon omaa ajattelua, nyt kaivataan Kajolta omaa tahtoa sen suhteen, mitä tiedolla tehdä. Kapteenin varovainen eteneminen saa Kajon hermostumaan. Hän viis veisaa kapteeninsa käskyistä ja päättää toimia kuten itse parhaaksi näkee.

”Kolmikolkka vilkuili välillä minua ja silloin hänen leukaperänsä kiristyivät. Eivät paljon, mutta riittävästi kuitenkin, jotta huomasin sen. Saathan sinä kieltää, mietin mitään sanomatta. Mutta minä olen vapaa merirosvo. Ja mitä suunnittelenkin, se ei ole hölmöä tai perää. Laivatyttönäsi ja siskontyttärenäsi en välitä kielloistasi pätkääkään.”

Toteuttaessaan omaa tahtoaan, Kajo huomaa tekevänsä virheitä. Ne ovat kuitenkin hänen ihan omiaan ja hän kantaa niistä oman vastuunsa. Hyvän sankarin tavoin Kajo on inhimillinen, erehtyväinen, oppivainen ja särmikäs hahmo, johon kuulija voi eläytyä ja kiintyä ja jonka hän voi kokea ystäväkseen. Ei ole lainkaan yhdentekevää, miten sankarin käy. Hänen kanssaan seikkaillaan ja hänen kanssaan jännitetään, surraan ja iloitaan.

”Olin pelkkä lastu. Lannistuneena annoin lapon pudota veneen pohjalle. Iso aalto pärskähti päälleni. Vaikka olin jo melkein kankea kylmästä, se kuitenkin havahdutti minut. Mitä minä oikein ajattelin? En ikinä suostuisi olemaan mikään pelkkä. Olin minä, Olin merirosvo. Olin sitkeä. Olin Kajo Kolmikolkka.”

Sarjan ensimmäisen osan tavoin Liitsolan lähestymistapa merirosvoihin on mukavan tuore. Kirjan hahmot eivät ole joko tai, hyviä tai pahoja, vaan erehtyväisiä ja moniulotteisia. Iso plussa on myös, että hahmoja ei määritellä sukupuolensa mukaan. Kajon seikkailuja on mukava lukea ääneen. Lauserakenne soljuu ja tarinaan on aikuisenkin helppo uppoutua. Malttamattomana jo odotan mitä Kajolle ja hänen lähipiirilleen tapahtuu kirjasarjan kolmannessa osassa Uuden alun Kajo.