Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous

Mörkökuumeen kirous on itsenäinen jatko-osa kovaäänisestä mutta suurisydämisestä keijutyttö Penni Pähkinäsydämestä. Penni on tuttu aiemmasta Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku -kirjasta.

Kirjasarjan toisessa osassa Tuulenpesän metsässä puhkeaa salaperäinen mörkökuume. Mistä ihmeestä on kyse? Miksi aikuiset käyttäytyvät niin oudon hermostuneesti ja vastailevat vältteleviä vastauksia, kun tauti tulee puheeksi. Keijulapset vaistoavat, että jotain on nyt pielessä eikä heille selvästikään kerrota koko totuutta.

”On asioita, joista on vaikea puhua, joten ne halutaan unohtaa ja ne haudataan piiloon sinne, mihin katoavat pienet kolikot, kotiavaimet ja toinen sukka. Ullakoille, kellareihin. Joskus asioita lakaistaan mattojen alle. Se on ikävää, neiti Dahlia sanoi murheellisena. Ehkä on teidän tehtävänne muistuttaa. Herättää kylä unesta.”

Pennin sydän on suuri ja sinne mahtuu paljon keijun rakastamia asioita, mutta Hilda Siukulle siellä ei ole tilaa. Hilda on Pennin epäkaveri ja vihahenkilö. Hilda mielistelee aikuisia ja kantelee muiden tekemisistä, erityisen usein juuri Pennin tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Hilda on varsinainen kiusankappale, jonka takia Penni päätyy usein olemaan se, jota syytetään. Niin käy tälläkin kertaa. Pennistä ystävineen tulee koulussa silmätikku ja ennakkoluulojen kohde. Heidän epäillään olevan jotenkin syyllisiä taudin levittämiseen.

”Oksettava ja likainen tauti! Miten joku voisi kestää kodissaan sellaista tautia? Minä en voi ymmärtää. En koskaan, mutta meihinhän sellainen ei voisi kuuna päivänä tarttua, eihän? Sillä jos olen oikein ymmärtänyt, mörkökuumeen saavat vain likaiset ja kamalat keijut” paasaa Hilda Siukun äiti.

Penniä alkaa ihmetyttää Hildan käytös. Hänelle selviää, että kaikista keijuista juuri Hilda on sairastunut mörkökuumeeseen. Nyt tarvitaan keijuvoimia ja liittoutumista epäkaverin kanssa. Penni ja Hilda tekevät sopimuksen toistensa auttamisesta.

”Se on se tukala tunne, kun on oltava aivan paikallaan. Ei ole vauhtia tai tuulenvirettä, joka kannattelee, ei mitään paikkaa, mihin mennä. Vain hiljaisuus ympärillä ja luotto siihen, että siivet kyllä kantavat koko keijunkehosi painon. Se on pelottavaa, eikö? – ”Pörräämisessä pelko on pahin vihollisemme, Hilda jatkoi – Kun pelko tarttuu siipiin, se voi myös pudottaa pienen keijuparan maan tasalle.”

Vihaystävykset päätyvät molemmat mörköjen joukkoon, keskelle kainalohielle ja suokukan myskille tuoksuvia äkäisiä karvakasoja. Heille selviää, että mörkökuume tarttuu keijuihin, jotka ovat täynnä katkeruutta. Mörkökuume ruokkii itseään lapsien kurittomuudella, sisarusten kinastelulla ja naapurien välisellä kateudella. Se asuu sydämen pimeimmässä sopukassa, mutta puhkeaa vasta, kun keiju antaa sille luvan puhjeta. Jos mörkökuume ei parane, päätyy viettämään elämäänsä paikassa, jossa saa rauhassa rypeä kurjuudessa eikä ketään tarvitse miellyttää. Sydämeensä synkkyyden ja vihan valinneet keijut muuttuvat ikuisiksi ajoiksi mörköiksi.

”Kiukusta kieli turpoaa. Kinasta tulee kurkkukipu. Kateus aiheuttaa karvankasvua ja katkeruudesta seuraa mörkökuume.”

Penni koettaa kovasti muistuttaa itseään, ettei ole oikea mörkö. Tämä kaikki olisi vain väliaikaista. Hän on sisimmiltään keijukainen, joka pitää kesäpäivistä, auringoista ja puroissa pulikoimisesta. Penniä auttaa, että hän saattoi luottaa perheensä rakkauteen. Hildan on kuitenkin helpompi uskoa mörköjen mustaa puhetta. Hänen tautinsa saa voimaa tunteesta, ettei ettei ole perheessään rakastettu omana itsenään. Pennin onnistuu kuitenkin saada ystävänsä pelastettua ja uskomaan rakkauteen kinan, kiukun, katkeruuden ja kateuden sijaan.

Tarina tuo hienolla tavalla esille miten kiusaaminen, toisen mollaaminen ja itsensä ylös nostaminen kertoo enemmän kiusaajan pahasta olosta kuin kiusatusta. Kiusaajalta puuttuu jotain, mitä hän epätoivoisesti kadehtii ja haluaa kiusaamaltaan. Jälleen kerran Cristal Snow on myös onnistunut kirjoittamaan modernin keijusadun, jonka päähenkilö on moniulotteinen. On ihan ok olla inhimillinen, erehtyväinen, virheitä tekevä ja niistä oppiva hahmo.

Voi Hilumatin Sippula sentään, miten jo odotankaan Pennin seuraavaa seikkailua! Edellisen kirjan tavoin toivoisin tämänkin kirjan tulevan luetuksi erityisesti eskari-ikäisille lapsille. Siis juuri niille natiaisille, jotka eivät (onneksi) vielä tiedä miten helposti negapuhe leviää ja tarttuu ympärilleen.

Eskari-ikäisten lukutuokioilla kirjasta riittää luettavaa ehkä noin 6-8 lukukerralla. Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous sopii ääneen luettavaksi myös 3-5 -vuotiaiden tarinoita kuuntelemaan tottuneiden lasten kanssa.