Neljäs Penni Pähkinäsydän -kirja on ilmestynyt. Rakenteeltaan kirja eroaa sarjan edellisistä kirjoista, sillä Tarinoita Tuulenpesän metsästä koostuu lyhyistä tarinoista Pennin lapsuudesta ja Tuulenpesän metsän asukkaista.
Lyhyet itsenäiset tarinat ovat kuin pieniä makupaloja Pennin ja Tuulenpesän metsän asukkaiden elämään. Osa tarinoista on heleitä ja keveitä kuin kesätuuli. Lystikkäissä tarinoissa vilahtelee mistä tahansa lapsiperheestä tuttuja aiheita, kuten lasten lemmikin kaipuu. Tai liian aikuisiksi kasvaneet vanhemmat, jotka Penni määrää mielikuvituskouluun etsimään sisäisiä lapsiaan. Luvassa on askartelua. unelmointia, haahuilua ja tarpeetonta koheltamista, joilla koitetaan vaientaa aikuisten kieltoja ja sääntöjä täynnä olevat päät.
”Meidän Pennimme on kohta iso tyttö ja ennen kuin se tapahtuu, minä haluan katsoa maailmaa hänen näkökulmastaan. Etkö sinä halua nähdä, kuinka jännittävä paikka meidän pikkuinen pähkinäpuumme voikaan olla lapsen silmin. Maton voi aina suoristaa ja lapsia voi aina komentaa, mutta ennen kuin edes huomaamme, näitä hetkiä ei saa enää takaisin.”
Osa kirjan tarinoista on puolestaan viiltävän teräviä. Tarinassa Hilda – metsän muodikkain mörkö sukelletaan hetkeksi perheeseen, jossa pitää olla edustava ja täydellinen aamusta iltaan ja illasta aamuun. Hildan äidin mielessä pyörivät vain tärkeät vieraslistat, lomamatkojen agendat ja kivitonikit. Hildan perhe on perhe, jossa pitää hymyillä vaikka harmittaisi tai olisi telonut siipensä oksaan, koska tärkeintä on miltä ulospäin näyttää. Taitaa Tuulenpesän ulkopuolellakin usealla lapsella olla kokemusta aikataulutetuista auringonlaskuista, ”oikeasta” olemuksesta, oikeista harrastuksista, oikeista logoista ja pakotetusta täydellisyydestä.
Ja sitten; kaiken hauskan ja oivaltavan sanailun keskellä on tarina Peilipeikosta. Joskus sitä ei pidä siitä mitä näkee peilistä. Pennin mielestä hänen korvat ovat liian suipot ja siipensäkin koko Tuulenpesän rumimmat ja tyhmimmät. Jos ei itse halua olla vihainen, oli mahdollista kutsua peilipeikko luokseen, se kun tykkää jöröydestä ja nauttii töykeyksistä. Peilipeikon herkkua ovat happamat marjat ja kärttyinen kieli.
” Vihamielisyys on niin itsepintaista, että jos sitä hämmentää liian pitkään kattilassa, se palaa lopulta pohjaan. Sitten jää paha mieli ikuisiksi ajoiksi. On paljon sellaisia keijuja, jotka panttaavat kaiken pahan olon sydämeensä, eikä heillä ole koskaan mikään hyvin. Paha olo saa tulla, mutta sen pitää myös antaa mennä pois yhtä nopeasti kuin se tuli. Ja jos ei muuten pääse siitä eroon, kannattaa mennä metsään huutamaan, halaamaan puuta tai ryömimään sammaleen alle nukkumaan. ”
Joskus kuitenkin tarjolla on ollut liikaa happamia marjoja, jöröyttä ja töykeyksiä eikä enää osaa tai jaksa edes suuttua. Tilalle tulee suru ja voimattomuus.
Harmaa ja kulahtanut Penni ei jaksanut huutaa eikä halailla puita. Se makasi mielellään aamukasteisen sammaleen päällä, mutta sen olo ei parantunut. Ei teestäkään, ei vanhoista kirjoista eikä piirtämisestä. Mikään, mistä Penni oli ennen itse pitänyt tai ilahtunut, ei piristänyt peilipeikkoa. Suru alkoi tarttua myös Penniin itseensä. Aamulla oli vaikeaa nousta peilipeikon vierestä. Se ei halunnut liikkua tai mennä kouluun, vaikka Penni lupasi pitää sitä kädestä koko koulumatkan.
Peilipeikosta ja surusta on kyettävä päästämään irti, koska muuten siitä tulee oma suru eikä koskaan enää osaa olla oma itsensä. Tarina Peilipeikosta tulisi tulla jokaisen joskus vähätellyn tai kiusatun lapsen lukemaksi. Jokaisen, joka joskus on tuntenut itsensä vääränlaiseksi tai erilaiseksi tai on ollut epävarma siitä mitä on. Tarinan Peilipeikosta tulisi löytyä koulun opetussuunnitelmasta ja se pitäisi painaa osaksi ”lapseni lähestyy teini-ikää” vanhempainoppaaseen.
”Keijuja varoitettiin lapsesta asti tuulen arvaamattomuudesta. Kuumana päivänä se helli ja viilensi, mutta pahimmillaan sen myrskyisässä sylissä saattoi pieni keiju rikkoa siipensä. Eikä tuulta pidätellyt edes sen itse rakentama muuri. Tuuli kyllä löytää aina tiensä. Se nousee niin korkealle kuin sen täytyy. Se syöksyy maahan ja löytää lehdet, joita se haluaa puhaltaa villisti pitkin pihoja. Se kertoo salaisuuksia ja tarinoita”.
Cristal Snow sanoo kirjan olevan rakkauskirje kaikille hänelle lapsena ääneen lukeneille. Tarinat Tuulenpesän metsästä ovat heleitä, hauskoja, keveitä ja myös kipeitä. Jos mitenkään mahdollista, kieleltään vielä edellisiäkin Penni-kirjoja runsaampia. Tarinoita Tuulenpesän metsästä on kirja jota luetaan lämpimässä kodissa, syystuulen vihmoessa ulkona ja sateen piiskatessa ikkunaan. Se on kuin lämmin viltti ja takkatuli. Se on kuuma mehu ja kainalopaikka. Se on tarinoiden kertomisen perinnettä. Se on lohtukirja.
Lukukoppa suosittelee Tarinoita Tuulenpesän metsästä luettavaksi ääneen kaikille! Kieleltään kirja sopii hyvin luettavaksi nuoremmillekin lapsille, mutta erityisen hyvin se sopii yhteiseksi lukukokemukseksi eskareille ja kouluikäisille.
Kurkkaa myös aiempien Penni-kirjojen arvostelut:
Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus
